Torstaina koitti yksi niistä päivistä, joita ei toivoisi milloinkaan tulevan. Ja kun se tuli, niin se iski kuin moukari suoraan vyön alle.
Pikaiseksi ajateltu tyttäremme lääkärissäkäynti kääntyikin kolmen päivän sairaalareissuksi. Reiden ja lonkan alueelle äitynyt kipu johtui lonkkanivelen alueen tulehduksesta ja niveleen kertyneestä nesteestä. Vaiva paranee vain kipulääkityksessä sängyn pohjalla ja jalkavedossa. Kaksi yötä ja kolme päivää hoitoa tehtiin sairaalan lastenosastolla ja nyt viimeiset päivät kotikutoisin konstein, ainakin keskiviikon poliklinikkakäyntiin asti.
Onneksi vaiva ei ollut tuon vakavampi ja hoitotoimetkin ovat kohtalaisen triviaaleja, jopa tällaisen maallikonkin hanskattavissa. Vaikka osastolla onkin hoitohenkilökuntaa koko ajan paikalla, niin vanhempien odotetaan osallistuvan oman lapsensa hoitorutiineihin parhaansa mukaan. Niinpä vaimo päivystikin sängyn vierellä kahtena ensimmäisenä arkipäivänä aamusta iltaan ja minä ilmaannuin paikalle työpäiväni päätyttyä. Lauantaina vuorostani minä lähdin aamuksi sairaalaan.
Vaan kyllä se vilkkaan 6-vuotiaan lapsen sängynpohjalla pitäminenkin vaatii aika paljon – tuntuu, että sitä viihdettä ja palvelua pitäisi saada järjestettyä joka minuutille. Varsinkin kivun lievennyttyä ensimmäisen päivän jälkeen, virtaa alkoi tytössä olla enemmän kuin yliladatussa Duracell-pupussa. Onneksi kotiin päästiin lähtemään jo lauantai-iltapäivällä.
Kokemuksena tapahtuma ainakin itselleni oli taas yhden sortin tajunnan laajennus ja kasvun paikka. Potilaalle itselleen tuli tapauksen johdosta monia uusia kokemuksia ja muistoja – ikäviä ja kivuliaita, mutta toisaalta myös jännittäviä, mukavia ja riemukkaita.
Niitä vähemmän mukavia juttuja olivat varmastikin tutkimukset, näytteiden otot ja tieto sairaalaan jäämisestä. Jännittävää ja uutta oli ihka ensimmäinen ambulanssikyyti terveyskeskuksesta lastenkirugian poliklinikalle. Eikä se varsinainen sairaalassa makoilu ihan kamalaa ollut – palvelu pelasi, askartelutäti toi paljon puuhattavaa, pelle kävi hauskuuttamassa ja tekemässä taikatemppuja ja hoitajatkin olivat kuulemma kivoja. Ja ruokaakin sai ihan liian usein. Kaikesta kivasta huolimatta paras uutinen oli tieto kotiin pääsystä.
Nyt ollaan sitten kotona, potilas makoilee olohuoneeseen viritetyssä vierasvuoteessa ja roikottaa kilon punnusta jalassaan. Hänen näkökulmastaan palvelu pelaa edelleen ja itse saan toimittaa lisäksi myös pellen ja askartelutädin virkaa. Toivottavasti näillä eväillä saadaan tyttö kuntotettua ja pian taas jalkeille – onneksi tuo parempi puoliskoni osaa nämä hoitohommat huomattavasti ammattitaitoisemmin kuin minä.
