Vuosi vaihtui uuteen suunnilleen perinteisin menoin, tällä kertaa appivanhempien piilopirtissä keskellä paikallista korpea. Syötiin, saunottiin, valettiin tinoja ja tietysti ammuttiin raketteja.
Useat kaupungit ja valtionhallinnon elimet peruuttivat uudenvuoden juhlallisuuksiaan ja ilotulituksiaan tapaninpäivänä sattuneen, luultavasti tähän mennessä ihmiskunnan tuhoisimman luonnonmullistuksen aiheuttaman tragedian johdosta. Näin säästetyt rahat lahjoitettaisiin alueella tehtävää avustus- ja jälleenrakennustyötä varten.
Itse päädyin hankkimaan pussillisen ilotulitteita, kun viime vuonna emme ampuneet papattiakaan. Ja kun kerran on varaa ampua rahaa savuksi taivaalle, niin on kyllä varaa antaa muutama ropo apua tarvitsevillekin. Lahjoitin SPR:n katastrofiavulle saman summan, mitä käytin ilotulitteiden hankintaankin – se nyt oli vähintä, mitä saatoin asian hyväksi tehdä.
Kun oikein muistiaan kaivelee, niin uudenvuoden rakettien ammuntaan liittyy parikin muistoa.
Ensimmäinen muistikuvani vuodenvaihteen raketin ammunnasta sijoittuu jonnekin 1970-luvun alkuun, Paimion Tapionkaareen, missä silloinen kotini sijaitsi. Tuohon aikaan raketit olivat todella kalliita kapineita ja tästä syystä niitä oli vain yksi ammuttavaksi illan aikana. Raketin laukaisu olikin sitten varsinainen ohjelmanumero.
Kunnon laukaisualustaa kehiteltäessä joku keksi, että putkijalkaisen jakkaran jalastahan se on hyvä lähettää taivaalle, kunhan vaan ottaa tulpan pois putken päästä. En nyt muista, oliko se isäni vai joku vieraista, joka kapusi jakkara kainalossaan talon katolle. Jakkara laitettiin ylösalaisin savupiipun päälle ja raketti pujotettiin putkijalkaan odottamaan h-hetkeä.
Ja kun se odotettu hetki vihdoin koitti ja sytytyslanka tuikattiin tuleen, raketti ampaisi kauas taivaalle ja paljon nopeammin, mihin pikkupojan havaintokyky riitti sillä kertaa. En sitten nähnyt raketin lentoa lainkaan – kuului vain kova suhaus ja jäljelle jäivät ruudinhajuinen savupilvi ja piloille palanut keittiön jakkara. Tunnelmaa voisi verrata vaikka jouluaattoon – joulupukki tuli käymään, muttei tuonut yhtään lahjoja.
Toinen uudenvuoden raketteihin liittyvä muisto on – tapahtuman kaikesta silloisesta vaarallisuudesta huolimatta – kohtalaisen huvittava. Tuolloin asuttiin jo Marttilassa ja elettiin kenties 1970-luvun viimeisiä päiviä. Raketit olivat edelleenkin kohtuuttomissa hinnoissa, paperiin käärittyjä raketteja taisi isä olla hankkinut 2 tai 3 (viime yönä ammutut 36 erilaista tulitetta maksoivat karkeasti ottaen saman verran).
Nämä kotimaista valmistetta olleet raketit oli jo ostettu edellispäivänä ja etenkin veljessarjamme keskimmäistä piinasi ajatus raketin pienestä koeajosta ennen tulevaa iltaa. Uudenvuodenatto taisi olla työpäivä, sillä vanhempamme eivät tuolloin olleet vielä kotona.
Huolella suunniteltuihin kokeen varojärjestelyihin kuului, että keittiön tiskiallas oli täytetty vedellä – ties vaikka sattuisi vahinko. Pikkuveli otti raketin esiin ja lähti suorittamaan koeajoa tiskipöydällä. Nopeasti hän huomasi, että tulilanka ei palakaan hitaasti – niinkuin elokuvissa ja sarjakuvissa konsanaan – vaan koko lanka olikin palanut sekunnissa. Yhtä nopeasti tuli huomattua, että mainittu raketti savusi tiskikaapissa. Ja sitten olikin jollakulla tiskattavaa koko loppuehtooksi.
Itse en koeajoa nähnyt, mutta savun ja seuraukset kylläkin. Rakettitieteeseen kantapään kautta tutustunut pikkuveli saa toki esittää oman näkemyksensä ja mahdolliset faktat allaolevalla kommenttiosastolla…
Että tämmöistä tällä kertaa. Hyvää ja menestyksellistä vuotta 2005 kaikille!