koskelanet.com

Tämän jutun kirjoitin jo pari vuotta sitten, aikomuksenani julkaista se paikallisen painetun valtamedian mielipideosastolla, mutta pöytälaatikkoonhan se sitten jäi. No, tännehän tämä sopii mainiosti, eikä aihekaan ole pahemmin vanhentunut…

——————————————————————————-

Tänäkin armon vuonna uutiset terveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon säästötoimenpiteistä ovat päivittäisiä. Näiden uutisten sisällöstä – lomautuksista, talkoovapaista ja virkojen täyttämättä jättämisistä – voi tällainen maallikkokin helposti päätellä, että henkilöstökuluista on helpointa säästää suurimmat summat.

Yritystalouden puolella henkilöstöä vähennetään ja lomautetaan silloin, kun työtä ei ole tai sen teettäminen on kannattamatonta. Voisiko tästä logiikasta tehdä sellaisen johtopäätöksen, että julkistalouden puolella tehtävää hoitotyötä tarvitaan vähemmän, koska hoidettavia ja hoidettavaa on vähemmän tai hoitaminen ei kannata? Ei varmaankaan, olemassaolevat realiteetit eivät tue tällaista analogiaa.

Taas yritystalouden toimintaa tarkastellen, jokainen esim. sairauspoissaolon vuoksi menetetty työpanos vaikuttaa yrityksen tuotokseen ja tulokseen. Vaikka harva yritys kaatuu yksilön työpanoksen menettämisen johdosta, on työn tuotolla kuitenkin rahassa mitattava arvo, joka on kannattavan yrityksen tapauksessa aina sääli menettää. Vaan miten on julkistaloudessa?

Eräissä julkistalouksissa on käytössä ns. talkoovapaa-nimellä tunnettu säästötoimi, jossa työntekijä vapaaehtoisesti pitää esim. 7 päivän jakson vapaata, josta 5 päivää palkattomana ja 2 päivää palkallisena. Tämä on mukavampi järjestely työntekijän kannalta – ei tarvitse olla aivan palkatta, jos verrataan lomautukseen tai palkattomaan virkavapaaseen. Mutta mitä se kertoo julkistalouden arvostuksesta työntekijänsä antamaan työpanokseen? Tässäkin tapauksessa työnantajalla on varaa hukata 7 päivän työpanos ja maksaa vielä 2 päivän palkat kuluineen päälle. Tämän voi ymmärtää jollakin lailla, vaan ei täysin, jos näkee työntekijän pelkkänä kulueränä kirjanpidossa eikä arvosta hänen työpanostaan minkään arvoiseksi.

Yhteiskunnan kannalta järkevintä lienee pitää ihmiset mahdollisimman terveinä ja työkykyisinä, hoitaa vajaakuntoiset mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti takaisin työelämään tuottavan työn pariin. Hoitamatta jättäminen tai hoidon lykkääminen jonkin talousyksikön säästötoimien johdosta ei mitenkään tue esitettyä ajatusta. Säästämällä saatava kustannusalenema luo väärän illuusion tehokkuudesta, on vain hoidettu vähemmän vähemmällä rahalla – ja yhteiskunta kokonaisuutena kärsii.

Väittäisin, että suurin ongelma on terveydenhuollon ansaintamallissa, joka ei sellaisenaan tue tehokasta toimintaa, vaan itse asiassa ruokkii säästämismentaliteettia. Karkeasti yksinkertaistaen, terveydenhuolto ja erikoissairaanhoito saa rahoituksensa pääosin verovaroista, eikä esimerkiksi oman toimintansa tuotoista. Budjettiin on varattu rahamäärä, jonka pitää riittää koko vuoden toimintaan ja jos ei riitä, niin sitten pitää säästää. Jos rahat tulisivatkin toiminnan tuotosta, niin asiat olisivat toisin – kannustimet toiminnan tehostamiseen ja lisäämiseen olisivat olemassa luonnostaan.

Nykyisellä toimintamallilla ei tuottoon perustuvaa rahoitusta voida kunnolla järjestää, sillä palveluiden tuottaja ja niiden ostaja on käytännössä sama instanssi. Kunta ostaa terveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon palveluita kuntayhtymältä johon se itse kuuluu. Laskutus on näennäistä, sen tarkoitus lienee lähinnä määrätä kustannukset osakaskunnille palveluiden käytön mukaan. Muuten tämä byrokratia on yhtä viisasta kuin hölmöläisten peiton jatkaminen peittoa toisesta päästä leikkaamalla.

Ostin tuossa puolisentoista vuotta sitten itselleni keskivertopokkaria paremman digikameran, tarkoituksena lähteä elvyttämään jo nuorena miehenä aloitettua valokuvausharrastusta. Varsinainen mustavalko-valokuvauksen harrastaminen ja pimiötyö jäivät aikoinaan kalliina ja aikaa vievänä harrastuksena arjen kiireitten jalkoihin.

Uuden tekniikan mukaantulo ja sen tuomat uudet mahdollisuudet herättivät uudellen mielenkiinnon harrastusta kohtaan. Nyt onkin kuvia nykyisellä kamerallani räiskitty jo tuhansittain, kuvan ottaminen kun ei kameran hankinnan jälkeen maksa mitään. Saattaapa myös olla, että kuvaaminen on kärsinyt jonkinlaisen inflaation – enää kun ei tule mietittyä, raaskisiko moiseen kohteeseen polttaa filmiä. Mutta otettu kuva on aina parempi, kuin ei kuvaa lainkaan.

Periaattessa digikameralla otetut räpsyt ovat valmiita kuvia sellaisenaan, mutta monesti kuvaa voidaan parantaa jälkikäsittelyllä digitaalipimiössä eli kuvankäsittelyohjelmassa. Ja kun oikein johonkin kuvaan haluaa paneutua, niin kyllä siinäkin saa tunnin jos toisenkin vierähtämään.

Vaan aika vähän on tullut otettua Kuvia isolla K:lla, tokko yhtään sellaista missä kaikki olisi kohdallaan sekä teknisesti, että kerronnallisesti. Sellaisen ottaminen vaatii jo osaamista, sommittelukykyä ja tilannesilmää. Eikä parempi digitaalinen järjestelmäkamerakaan olisi tietenkään haitaksi kuvan metsästyksessä.

Olen tässä vähän tuumannut, että jotta olisi edes minkäänlaisia mahdollisuuksia kehittyä kuvaamisessa, niin niitä kuvia pitäisi lähteä oikein ajan ja ajatuksen kanssa kuvaamaan. Jos yrittäisi saada aikaiseksi vähintään yhden kohtuullisen kuvan joka kuukausi, niin olisikohan sitä vuoden päästä yhtään parempi kuvaaja?

Taidanpa ottaa tästä henkilökohtaisen haasteen itselleni. Mahdollista kehitystä voit seurata kotisivullani, laitan kuvat näytille omaan kategoriaansa.

Tammikuun illat ovat tänä talvena poikkeuksellisen synkät; lunta ei ole, vettä sataa jatkuvalla syötöllä ja lämpötila on plussan puolella. Ehtoo kun koittaa, niin pimeys tulee aivan iholle asti, sitä et pääse pakoon. Päiväkin valkenee harmaana, vain tummuakseen uudelleen pimeydeksi.

Eilen illalla mieleeni juolahti, että tätä arjen melankoliaa voisi jotenkin yrittää piristää. Sattumalta meillä vaimon kanssa oli eilen myös yhden sortin merkkipäiväkin, joka viimeaikoina on kuitenkin tavattu ohittaa lähinnä sivulauseessa. Tässä oli siis oiva tilaisuus yrittää kohottaa molempien mieltä ja hankkia pieni muistiainen. Marssin siis työpäivän päätteeksi kukkakauppaan ja ostin vaimolleni kimpun kukkia.

Pieni kimppu toi kaivatun pilkahduksen tummaan tammikuuhun, meille molemmille.

Milloin Sinä viimeksi ostit vaimollesi kukkia? Toivottavasti vaimosi ei tarvitse joutua sairaalaan saadakseen kukkia.