Keväästä asti nurkissamme on seikkaillut pieni jänis, sen on saattanut nähdä miltei päivittäin loikkivan jollakin tonttimme kulmalla. Nyt se ei tosin ole enää kovin pieni, se on kasvanut melkoisesti menneen kesän ja syksyn aikana.
Sattuipa tuossa jokin aika sitten erikoisempi tapaus tuon luontokappaleen kanssa. Olin aamuhämärissä lähdössä autolla kohti työmaata ja juuri kääntymässä pihalta lähiöpolullemme, kun jänö juoksee päätä pahkaa auton kylkeä päin. Ei se yleensä näin käy, tavallisimminhan auto taitaa törmätä jänikseen ja vieläpä kohtalokkain seurauksin.
Sekuntia myöhemmin syykin tuon pitkäkorvan silmittömään säntäilyyn selvisi, kun auton valokeilaan ilmestyi hyvässä karvassa oleva kettu. Repolainen jähmettyi paikalleen jouduttuaan valaistuksi, jänörukka taas toikkaroi pökerryksissä auton vierellä seuraavaa suuntaa arpoen.
Päätin nousta autosta tarkistamaan vahingot, hyvällä tuurilla saisin myös napattua jänispaistin omaa illallispöytääni varten ja vielä aivan ketun nenän edestä. Vaan toisin kävi – jänis sai päänsä sen verran selväksi, että oven auetessa ampaisi parasta vauhtiaan samaan suuntaan, mihin oli alunperinkin menossa. Kettu puolestaan pelästyi ja unohti aamupalansa jahtaamisen ja livahti takaisin tulosuuntaansa.
Auto ei kärsinyt vahinkoja ja kukaan osallisista ei menettänyt henkeään. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kyllä luonto on toisinaan aika ihmeellinen…
–