Tämän jutun kirjoitin jo pari vuotta sitten, aikomuksenani julkaista se paikallisen painetun valtamedian mielipideosastolla, mutta pöytälaatikkoonhan se sitten jäi. No, tännehän tämä sopii mainiosti, eikä aihekaan ole pahemmin vanhentunut…
——————————————————————————-
Tänäkin armon vuonna uutiset terveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon säästötoimenpiteistä ovat päivittäisiä. Näiden uutisten sisällöstä – lomautuksista, talkoovapaista ja virkojen täyttämättä jättämisistä – voi tällainen maallikkokin helposti päätellä, että henkilöstökuluista on helpointa säästää suurimmat summat.
Yritystalouden puolella henkilöstöä vähennetään ja lomautetaan silloin, kun työtä ei ole tai sen teettäminen on kannattamatonta. Voisiko tästä logiikasta tehdä sellaisen johtopäätöksen, että julkistalouden puolella tehtävää hoitotyötä tarvitaan vähemmän, koska hoidettavia ja hoidettavaa on vähemmän tai hoitaminen ei kannata? Ei varmaankaan, olemassaolevat realiteetit eivät tue tällaista analogiaa.
Taas yritystalouden toimintaa tarkastellen, jokainen esim. sairauspoissaolon vuoksi menetetty työpanos vaikuttaa yrityksen tuotokseen ja tulokseen. Vaikka harva yritys kaatuu yksilön työpanoksen menettämisen johdosta, on työn tuotolla kuitenkin rahassa mitattava arvo, joka on kannattavan yrityksen tapauksessa aina sääli menettää. Vaan miten on julkistaloudessa?
Eräissä julkistalouksissa on käytössä ns. talkoovapaa-nimellä tunnettu säästötoimi, jossa työntekijä vapaaehtoisesti pitää esim. 7 päivän jakson vapaata, josta 5 päivää palkattomana ja 2 päivää palkallisena. Tämä on mukavampi järjestely työntekijän kannalta – ei tarvitse olla aivan palkatta, jos verrataan lomautukseen tai palkattomaan virkavapaaseen. Mutta mitä se kertoo julkistalouden arvostuksesta työntekijänsä antamaan työpanokseen? Tässäkin tapauksessa työnantajalla on varaa hukata 7 päivän työpanos ja maksaa vielä 2 päivän palkat kuluineen päälle. Tämän voi ymmärtää jollakin lailla, vaan ei täysin, jos näkee työntekijän pelkkänä kulueränä kirjanpidossa eikä arvosta hänen työpanostaan minkään arvoiseksi.
Yhteiskunnan kannalta järkevintä lienee pitää ihmiset mahdollisimman terveinä ja työkykyisinä, hoitaa vajaakuntoiset mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti takaisin työelämään tuottavan työn pariin. Hoitamatta jättäminen tai hoidon lykkääminen jonkin talousyksikön säästötoimien johdosta ei mitenkään tue esitettyä ajatusta. Säästämällä saatava kustannusalenema luo väärän illuusion tehokkuudesta, on vain hoidettu vähemmän vähemmällä rahalla – ja yhteiskunta kokonaisuutena kärsii.
Väittäisin, että suurin ongelma on terveydenhuollon ansaintamallissa, joka ei sellaisenaan tue tehokasta toimintaa, vaan itse asiassa ruokkii säästämismentaliteettia. Karkeasti yksinkertaistaen, terveydenhuolto ja erikoissairaanhoito saa rahoituksensa pääosin verovaroista, eikä esimerkiksi oman toimintansa tuotoista. Budjettiin on varattu rahamäärä, jonka pitää riittää koko vuoden toimintaan ja jos ei riitä, niin sitten pitää säästää. Jos rahat tulisivatkin toiminnan tuotosta, niin asiat olisivat toisin – kannustimet toiminnan tehostamiseen ja lisäämiseen olisivat olemassa luonnostaan.
Nykyisellä toimintamallilla ei tuottoon perustuvaa rahoitusta voida kunnolla järjestää, sillä palveluiden tuottaja ja niiden ostaja on käytännössä sama instanssi. Kunta ostaa terveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon palveluita kuntayhtymältä johon se itse kuuluu. Laskutus on näennäistä, sen tarkoitus lienee lähinnä määrätä kustannukset osakaskunnille palveluiden käytön mukaan. Muuten tämä byrokratia on yhtä viisasta kuin hölmöläisten peiton jatkaminen peittoa toisesta päästä leikkaamalla.