Sattuneesta ja aivan asiaan liittymättömästä syystä, tongin eilen vaatekaappiani tavallista syvemmältä – käsiini osui vanha kenkälaatikko, johon olin säilönyt muistoja varusmiespalveluksestani 27 vuoden takaa. Yksi noista laatikon kätkemista muistoista on ruskeakantinen vihko, johon tylsempinä ehtoina kynäilin tekstejä, kaskuja ja piirustuksia.
Lukaisin kellastuneen vihkosen läpi kohtuullisen nostalgisissa ja huvittuneissakin fiiliksissä – siitä tuo otsikko ”Puolipasifistin sotapäiväkirja”.
Tiedän isäni aikoinaan tehneen samankaltaisen vihon omasta varusmiesajastaan, joten aikanaan minäkin päätin sellaisen ajankulukseni tehdä, mikäli vilkkaalta kirjeenvaihdoltani vain ehtisin. Armeijamuistojen kirjoittaminen oli omana palvelusaikanani jo katoavaa kansanperinnettä, en muista ketään muuta oman rykmenttini samasta saapumiserästä, joka olisi vastaavaa tehnyt.
Panin merkille, että vihkossa on käynnistynyt kemiallinen prosessi, joka ennen pitkää haperruttaa sivut ja haihduttaa tussilla kirjoitetun tekstin näkymättömiin. Päätin digitoida hengentuotokseni, jotta edes jotain jäisi jälkipolvien kummasteltavaksi. Ja nyt kun digitaalinen versio on olemassa ja päiväkirjan esipuheessa anteliaasti lupailen tarkoittaneeni sen ”jokaisen tavallisen ihmisen” luettavaksi, niin annetaan se nyt sitten kaikkien luettavaksi – vaatekaapin perältähän sitä ei kukaan tule lukemaan.